Onnenkantamoisia

En ole kovin onnekas ihminen noin niinkuin siinä mielessä, että kävisi tuuri. Olen joskus voittanut jotakin arpajaisissa, joissa voittaminen on todennäköisempää kuin ei-voittaminen. Kilpailuissa en ole voittanut koskaan, en myöskään blogiarvonnoissa. En lottoa. Kun kaverini opiskeluaikana saivat ihania asuntoja tuurilla, minä katselin myrkynvihreää vessaa ja alati kasvavaa vuokraa.

Mutta nyt olen ollut niin onnekas, etten ole oikein itsekään uskonut sitä. Olen sulattellut tätä onnea tammikuusta lähtien, mutta vasta viikko sitten olin sinut sen kanssa. Heräsin sunnuntaiaamuna ja yht`äkkiä tajusin ajattelevani ensi kesää ja miten kävelen Veen kanssa heinäkuussa vanhan maatalousnormaalikoulun läpi hiekkatietä kohti Tuusulanjärven rantaa. Niinpä, kesällä meille valmistuu kaksio Järvenpäähän.

Siksi olemme rampanneet kirpparilla ja kantaneet selkä vääränä varastoon ties mitä kattilaa ja lakanaa. Siksi roudasin mökkireissulta mukanani keltaisen pöydän ja pinnatuolit. Siksi hankimme kahdeksantoista jälkiruokakulhoa. Tänne ja sinne.

Keltaiseen pöytään sopiva keittiöpyyhe ja puuvillapeitto sohvasängylle

Kerron koko jutun maalailematta sen enempää (täysin tapojeni vastaista), koska haluan ehkä vielä teroittaa itselleni, että mikä tuuri!

Ennen kuin tapasimme Matin kanssa, harkitsin oman asunnon ostoa. Yhtenä vaihtoehtona pidin asumisoikeusasuntoa ja vuonna 2008 hain jononumeron sitä varten. Sitten tapasimme Matin kanssa ja homma unohtui. Kun Vee syntyi oli minun oloni täällä, no, tosi hankala. Totesimme, että asiat menevät vähän turhan alamäkeen ja jotain on pakko tehdä. Aloimme siis etsiä asuntoa Järvenpäästä.

Selatessamme ilmoituksia, löysimme rakenteilla olevan asumisoikeusasunnon. Selvisi, että se sijaitsee juna-aseman vieressä, hyvin lähellä sitä asuinaluetta, jossa moni ystäväni ja vanhempani asuvat. Vitsailin Matille, että onkohan jononumeroni vielä voimassa ja vitsi muuttui astetta vakavammaksi, kun selvisi, että oli se. Pitkään pohdittuamme päätimme hakea asuntoa.

Pian postiin kolahti paksu kirjekuori, jossa meille tarjottiin kolmioita ja neliöitä tästä rivarikohteesta. Ne olivat kuitenkin liian kalliita ja hylkäsimme tarjouksen. Soitin vielä rakennuttavalle yhtiölle ja kysyin onko kaksioita vapaana. Niitä ei ollut. Unohdimme koko asian ja kävimme katsomassa muita, vähemmän täydellisiä, asuntoja.

Joulukuussa saimme uuden kirjeen. Siellä oli meille kaksio. Jouduimme vielä vähän jännäämään meneekö hakemuksemme läpi, koska minä omistan puolet Ronnalasta ja asumisoikeusasuntojen saamiseen vaikuttaa jonkin verran olemassa oleva omaisuus. Asiasta ei tullut ongelmaa (koska Ronnala on Ilmajoella) ja joululomalla Helsingissä sain soiton, että asunto on meidän. Muutaman kyyneleen jouduin pyyhkimään siinä Stockan edessä. Teimme paperit samoin tein ja nyt vain odotamme milloin pääsemme katsomaan asuntoa. Kesällä on varsinaisen muuton aika. En tiedä, miten tulemme järjestämään kaupungissa ja maallaolomme. Uskon, että se järjestys muotoutuu omalla painollaan. Tästä eteenpäin blogi käsittelee Ronnalaa ja Kurkiaurankatua.