Musiikilla on merkillinen voima heittää ihminen yht`äkkiä lähes viisitoista vuotta taaksepäin ja kuvata jotakin sellaista, johon sanat eivät riitä. Voisin kuvitella, että kaksikymppinen minä olisi rakastanut tätä biisiä. Sulkenut silmänsä humalassa RT:n tanssilattialla ja nostanut kädet ilmaan. Kävellyt korkokengät kädessä kotiin, kun aurinko on jo noussut. Voin vieläkin maistaa suolan, tequilan ja sitruunan liiton, kun se kumottiin irvistellen tahmealla baaritiskillä.
Mietin, että onko biisi tarkoitettu meidän sukupolvellemme nostalgiseksi lauluksi? Vai tuntuuko kappale tämän hetken parikymppisestä siltä, että joku on tajunnut koko sen katkeransuloisen, sekavan, hapuilevan ja samaan aikaan helvetin itsevarman tyypin sielunmaiseman? Juodaanko enää tequilaa? Ja mihin se kaikki aika katosi?
Samana iltana, kun olin unen ja valveen rajamailla, vierestä kuului varovasti: "Mehän voidaan vielä mennä ja ostaa se pullo tequilaa?" Mutta ei, ei me enää voida. Nuoren aikuisen huolettomuus ja ajatus siitä, että kaikki on mahdollista; pakata kamat kassiin ja lähteä - se on ohi.
Eikä se haittaa.
