Päätin jo keväällä yliopistossa, että kyseessä olevan tekstin aika tulee vielä tämän vuoden puolella. Ajoitus täsmentyi myöhemmin ja tässä se nyt on. Viimeinen teksti.
Miksikö se on sellainen? Tuntuu, että se miksi halusin tätä blogia kirjoittaa, on haihtunut. Nimittäin pienten, hyvien asioiden huomioiminen ja omasta elämästä kertominen matkan päästä. Tuntuu, että alan olla sinut Ronnalassa asumisen ja tämän elämänmuodon kanssa. Aiheetkin alkavat valua käsistäni kuin hiekka; samat pionit kukkivat joka kesä ja käymme yhä uudelleen Porvoossa ja paikallisissa kahviloissa.
Päiväni ovat aika kaavanmukaisia Veen kanssa ja hänen elämäänsä en täällä halua tämän enempää jakaa. Poika voi sitten isompana itse päättää, miten haluaa sosiaaliseen mediaan osallistua. Lapsi myös suppeuttaa sitä piiriä, jossa arki kulkee. Tänään olen istunut hiekkalaatikolla, siivonnut keittiönkaappeja päikkäriaikaan, käynyt kaupassa ja ruuan jälkeen pulahtanut uimassa Konnanmontulla ja sitten vielä saunonut. Kokonaisen blogitekstin kirjoittaminen näin arkisesta elämästä ei ole minulle luontevaa.
Olen aina viehättynyt kouluvuoden kulusta, syksy on uuden aikaa. Nyt valo alkaa muuttua kultaisemmaksi, uudet vaatteet ja värit kiinnostavat ja keittiön kaappien siivoamisen lisäksi tekee mieli pölyttää kaikkea muutakin. Siksi ajoitus tähän elokuun alkuun on itselle luontainen.
Minulla on jo nyt ollut huono omatunto, etten ole päivittänyt blogia säännöllisesti. Kirjoittaminen on alkanut tuntua iloisuuden sijaan velvollisuudelta ja se ei ole hyvä asia. Koska blogia ei ole pakko kirjoittaa, koen järkeväksi karsia tämän todo-listalta. Se lista nimittäin kasvaa loppuvuodesta uudella vauvavuodella, nyt vaan taaperoikäisen tuomien haasteiden kera. Haluan keskittyä siis lapsiimme ja minimoida muun huonoa omaatuntoa aiheuttavien asioiden määrän.
Vaikka olen korostanut kirjoittavani itseni vuoksi, olen sitä yrittänyt tehdä myös teille. Kehittää uusia aiheita, seurattavia tekstejä ja parempia kuvia. Toivottavasti välillä olen onnistunut. Kiitos, että olet seurannut tätä blogia, piipahtanut täällä silloin tällöin tai luet nyt ensimmäisiä kertoja. Elokuun oranssi valo laskee takanani vehnäpellon tasalle, iltatuuli läikyttää verhojen varjoa ja Ronnala hiljenee.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fiilikset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fiilikset. Näytä kaikki tekstit
maanantai 1. elokuuta 2016
torstai 21. heinäkuuta 2016
Jotain punaista
Tuntuu, että jotakin on muuttumassa. Huomioin asian laidan vasta nyt, vaikka pieniä merkkejä siitä on ollut ilmassa jo pidempään.
Ensinnäkään en ole mikään suuri punaisen värin fani, mutta sitä on huomaamatta hiipinyt nyt vähän joka paikkaan. Olin ostanut vahingossa punaisen aurinkokennovalaisimen tarkoituksenani hankkia valkoinen, mutta laitoin sen kuitenkin roikkumaan. Punaiset unikot ovat levinneet hallitsemattomasti kukkapenkissä. Ostin puolihuolimattomasti punavalkoraitaisen paidan.
Tuntuu, ettei kysymys ole vain punaisesta väristä. Jotakin levotonta läikkyy ilmassa ja haluan muutoksia. Tavallisesti heinäkuu on epäaikaa, venyviä päiviä, laiskaa kirjanlukua ja pysähtyneisyyttä, mutta nyt se tuntuu ihan muulta. Ehkä kysymys on vain Muumiperheen lauluretken Pikkumyy tahtoo juhlia-laulun sanojen kaltaisesta fiiliksestä: "Päivä on kaunis, tuuli on lauha, Muumilaaksossa kelluu rauha, ihan liian hiljainen, sileä, niljainen." Tai sitten jostakin muusta, josta punainen on vain hehkuvaa esimakua.
Ensinnäkään en ole mikään suuri punaisen värin fani, mutta sitä on huomaamatta hiipinyt nyt vähän joka paikkaan. Olin ostanut vahingossa punaisen aurinkokennovalaisimen tarkoituksenani hankkia valkoinen, mutta laitoin sen kuitenkin roikkumaan. Punaiset unikot ovat levinneet hallitsemattomasti kukkapenkissä. Ostin puolihuolimattomasti punavalkoraitaisen paidan.
Tuntuu, ettei kysymys ole vain punaisesta väristä. Jotakin levotonta läikkyy ilmassa ja haluan muutoksia. Tavallisesti heinäkuu on epäaikaa, venyviä päiviä, laiskaa kirjanlukua ja pysähtyneisyyttä, mutta nyt se tuntuu ihan muulta. Ehkä kysymys on vain Muumiperheen lauluretken Pikkumyy tahtoo juhlia-laulun sanojen kaltaisesta fiiliksestä: "Päivä on kaunis, tuuli on lauha, Muumilaaksossa kelluu rauha, ihan liian hiljainen, sileä, niljainen." Tai sitten jostakin muusta, josta punainen on vain hehkuvaa esimakua.
maanantai 16. toukokuuta 2016
Pihapuut
Pihallamme on kasvanut muuttaessamme pelkästään koivuja ja yksi vaahtera. Naapurin kuusiaidan saimme esiin, kun Matti purki huonokuntoisen raja-aidan ja minä istutin moneen kertaan ylistetyn douglas-kuusen ovemme läheisyyteen. (pitää muuten kertoa surullinen uutinen, kuusi ei kestänyt viime talvea vaan on nyt ihan haaleanvihreä ja ruosteenruskea...)
Jostakin syystä aloin kaivata viime vuonna pihallemme näiden puiden lisäksi pihlajaa. Sillä on kaunis kukinta, helakat marjat ja suurimmalla osalla vielä upea syysväri. On siis varsinainen ihme, etten ole aiemmin innostunut siitä. Niinpä viime kesänä istutin uuden tuija-aidan viereen muutaman pihlajan.
Koivujen lehdet ovat merkinneet minulle puhjetessaan kesän olevan aivan nurkan takana. Ne ovat olleet ehdottomasti raikkaiden aamujen, peippojen liverryksen ja loputtoman kesän puita. Olen kuitenkin alkanut arvostaa myös vaahteran vuoden kiertoa ja seuraavaksi odotan rakastuvani pihlajiin. Ainakin nämä herkät loppukevään lehdet antavat lupauksen siitä.
perjantai 6. toukokuuta 2016
Pulma
Yritän suunnitella hiekkalaatikon ympärystän istutusaluetta. Olin jo päätynyt ratkaisuun (yksinkertainen, yhden kasvin aidanne, ehkä yksi puu), kunnes tämä töröttäjä sekoitti pasmat.
Se on raparperi. Luulin siirtäneeni ne viime vuonna uuteen paikkaan, mutta uudesta paikasta ei löydy niitä yhtään ja vanhasta paikasta tällainen monen varren verkosto. Hmm... Nyt sitten mietin, että josko tekisin raparperista ja jostakin muusta syötävästä asiasta aidanteen. Ja jos siihen tulisikin vaikka kirsikka- tai omenapuu ja ehkäpä joku vartettu, pallomainen herukkapensas. Menestyyköhän karhunvatukka meillä?
Auttakaa! Monilajinen, syötävä kasviaidanne hiekkiksen ympärillä: uhka vai mahdollisuus?
Se on raparperi. Luulin siirtäneeni ne viime vuonna uuteen paikkaan, mutta uudesta paikasta ei löydy niitä yhtään ja vanhasta paikasta tällainen monen varren verkosto. Hmm... Nyt sitten mietin, että josko tekisin raparperista ja jostakin muusta syötävästä asiasta aidanteen. Ja jos siihen tulisikin vaikka kirsikka- tai omenapuu ja ehkäpä joku vartettu, pallomainen herukkapensas. Menestyyköhän karhunvatukka meillä?
Auttakaa! Monilajinen, syötävä kasviaidanne hiekkiksen ympärillä: uhka vai mahdollisuus?
perjantai 29. huhtikuuta 2016
Kiire jonnekin ja ei mihinkään
En ole oikein ehtinyt päivittää blogia, vaikka olenkin ollut nyt täysipäiväisesti kotona. Koko ajan tuntuu olevan jotakin tähdellisempää touhuttavaa tai sitten haluan ihan vain maata sohvalla (tosin joskus sekin on varsin tähdellistä touhuamista).
Tuntuu, että kuukaudessa on tapahtunut kaikenlaista ja toisaalta ei oikeastaan mitään. Viime vuonna tähän aikaan kirosin hidasta kevättä ja joka päivä minun teki mieli huutaa tuulelle, että se lopettaisi. Nyt tuijotan seesteisenä ikkunasta ulos: "Jaahas, räntää."Myös Vee tuntuu yht`äkkiä tosi paljon isommalta pojalta. Ehkä vuoden täyttäminen on jokin merkkipaalu myös vauvan omasta mielestä. Yhä mieluummin jään istumaan lattialle ja katson hänen leikkejään, kuin teen mitään muuta.
Tuntuu, että koko viime vuosi oli melkomoista vääntämistä ja paikan hakemista ja nyt yllättäen kaikki onkin seesteistä ja rauhallista. Ja silti en ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että prioriteettini ovat asettuneet tähän elämäntilanteeseen sopivaksi. Ja uskallan jopa viestittää siitä kanssaihmisilleni ilman jännitystä, mitä he siitä ajattelevat.
Ja vielä; ilman rimpuilua, ihan itsestään kevät on saapunut meidänkin tontille. Krookukset ehättivät ensin ja sinikellot ovat viime vuodesta lisääntyneet sivusipuleilla pieniksi, suloisiksi ryppäiksi. Enpä sitäkään viime vuonna vielä uskonut.
Tuntuu, että kuukaudessa on tapahtunut kaikenlaista ja toisaalta ei oikeastaan mitään. Viime vuonna tähän aikaan kirosin hidasta kevättä ja joka päivä minun teki mieli huutaa tuulelle, että se lopettaisi. Nyt tuijotan seesteisenä ikkunasta ulos: "Jaahas, räntää."Myös Vee tuntuu yht`äkkiä tosi paljon isommalta pojalta. Ehkä vuoden täyttäminen on jokin merkkipaalu myös vauvan omasta mielestä. Yhä mieluummin jään istumaan lattialle ja katson hänen leikkejään, kuin teen mitään muuta.
Ja vielä; ilman rimpuilua, ihan itsestään kevät on saapunut meidänkin tontille. Krookukset ehättivät ensin ja sinikellot ovat viime vuodesta lisääntyneet sivusipuleilla pieniksi, suloisiksi ryppäiksi. Enpä sitäkään viime vuonna vielä uskonut.
perjantai 8. huhtikuuta 2016
Ellei maailman paras leipä
Minulla oli vaihe elämässä, etten oikein syönyt leipää. Nyt olen löytämässä sitä uudestaan. En syö sitä kuitenkaan enää puolihuolimattomasti aterian siivellä, vaan se on nykyään ruokapöydän tähti, silloin kun sitä on. Ateria siis koostetaan leivän ympärille.
Ja sitä tarkoitusta varten kannattaa hankkia hyvää leipää. Ainakin yhtä Suomen parhaimmista, ehkä ihan maailmankin. Aroma Bageri & Konditorin Levain-leipä nimittäin. Tätä leipää, voita, parsaa ja munasta. Aika lähellä täydellistä ateriaa, etten sanoisi. Jos eksytte Vaasaan, käykää, ottakaa leipä mukaan ja syökää paikan päällä pullaa, sekin on superhyvää!
Ja sitä tarkoitusta varten kannattaa hankkia hyvää leipää. Ainakin yhtä Suomen parhaimmista, ehkä ihan maailmankin. Aroma Bageri & Konditorin Levain-leipä nimittäin. Tätä leipää, voita, parsaa ja munasta. Aika lähellä täydellistä ateriaa, etten sanoisi. Jos eksytte Vaasaan, käykää, ottakaa leipä mukaan ja syökää paikan päällä pullaa, sekin on superhyvää!
perjantai 1. huhtikuuta 2016
Mitä olen oppinut?
Opiskeluaikani on tullut päätökseen, enää yksi luento ja neljä (!) tenttiä suoritettavana, mutta virallisesti Matin isyysloma päättyi eilen.
Olen tullut muutamaan lopputulokseen, jotka olen oppinut tänä aikana:
1) En ole uhrautuva äiti: Pelkästään muiden hyvän ajatteleminen ja sen toteuttaminen ei sovi minulle, tulen siitä vain vihaiseksi.
2) Pidän omasta ajastani: Minusta on ollut ihanaa istua luennoilla; välillä innostun kuuntelemaan ja pohtimaan ja välillä taas selaan nettiä. Parasta kuitenkin on yksinolo.
3) Perhe on paras: Olen joka päivä tullut yliopistolta kotiin kiireessä ja odottaen milloin näen Veen, kotona ollessa sellaista oloa ei koskaan ehdi tulla.
4) Olen parempi äiti, kun minulla on omia juttuja: Koska olen saanut opiskella päivän, olen 100% läsnä sen ajan, kun lapseni on hereillä.
5) Valitsin mieheni hyvin: Lets face it, parisuhteen olisi voinut vauvavuonna hoitaa paremminkin, mutta nyt kun se(kin!) on kohta ohi, olen todennut, että aika hyvä tyyppi täällä asuu. Ja nykyään se osaa laittaa aika hyviä yhden padan pastoja ja imuroida, mikä ei ollenkaan ole se pienin syy sille, että miksi se on hyvä tyyppi.
6) Osaan sittenkin päästää irti: Olen ajatellut, että jostakin syystä minä olen se, jonka täytyy kontrolloida kaikkea. Nyt olen tajunnut, ettei tarvitse. On itseasiassa ihan helppoa päästää irti ja tehdä omia juttujaan ilman, että suunnittelee tekevänsä myös kaikkien muiden juttuja. Helpottavaa. Toki en nyt suurin surminkaan antaisi Matille vapaita käsiä Veen vaatteiden valinnan suhteen.
7) Ajattelen ihan liikaa sitä, mitä muut ajattelevat: välillä jään pohtimaan pitkäksikin aikaa sanoinko jotain tyhmää jollekulle. Ja sitten kuitenkin, kun menen sanomaan jotain tosi hölmöä, kuten kertomaan yliopiston lehtorille pitkänä monologina miten olen tietystä aiheesta kiinnostunut, tapahtuukin ihan hyviä asioita. Tässä tapauksessa hän kutsui minut juttelemaan kanssaan mahdollisesta graduaiheestani ja lainaamaan kirjoja, joita kirjastosta ei löydy.
Joillekin lapsien suhteen kotona oleminen on parasta. Jotkut taas haluavat mahdollisimman nopeasti töihin. Minulle hyvä on ollut nyt tällainen pieni pyrähdys aikuisten maailmaan. Olen myös ymmärtänyt, että se maailma myös odottaa siellä, koska Vee on näin pieni loppujen lopuksi vähän aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sotkeutuisin enää pelkästään äiti-lapsi-maailmaan, vaan tarvitsen omia juttujani, joissa koen olevani tärkeä. Ja sitä yksinoloa. Tästä voin kehitellä itselleni sopivan kombon. Ja mielellään ilman sen suurempia suorituspaineita.
Ja ainiin, tiedän nyt mitä tarkoittaa deliberatiivinen demokratia, emergenssi ja mahdollisuuksien horisontti kaaosteoriassa.
Olen tullut muutamaan lopputulokseen, jotka olen oppinut tänä aikana:
1) En ole uhrautuva äiti: Pelkästään muiden hyvän ajatteleminen ja sen toteuttaminen ei sovi minulle, tulen siitä vain vihaiseksi.
2) Pidän omasta ajastani: Minusta on ollut ihanaa istua luennoilla; välillä innostun kuuntelemaan ja pohtimaan ja välillä taas selaan nettiä. Parasta kuitenkin on yksinolo.
3) Perhe on paras: Olen joka päivä tullut yliopistolta kotiin kiireessä ja odottaen milloin näen Veen, kotona ollessa sellaista oloa ei koskaan ehdi tulla.
4) Olen parempi äiti, kun minulla on omia juttuja: Koska olen saanut opiskella päivän, olen 100% läsnä sen ajan, kun lapseni on hereillä.
5) Valitsin mieheni hyvin: Lets face it, parisuhteen olisi voinut vauvavuonna hoitaa paremminkin, mutta nyt kun se(kin!) on kohta ohi, olen todennut, että aika hyvä tyyppi täällä asuu. Ja nykyään se osaa laittaa aika hyviä yhden padan pastoja ja imuroida, mikä ei ollenkaan ole se pienin syy sille, että miksi se on hyvä tyyppi.
6) Osaan sittenkin päästää irti: Olen ajatellut, että jostakin syystä minä olen se, jonka täytyy kontrolloida kaikkea. Nyt olen tajunnut, ettei tarvitse. On itseasiassa ihan helppoa päästää irti ja tehdä omia juttujaan ilman, että suunnittelee tekevänsä myös kaikkien muiden juttuja. Helpottavaa. Toki en nyt suurin surminkaan antaisi Matille vapaita käsiä Veen vaatteiden valinnan suhteen.
Joillekin lapsien suhteen kotona oleminen on parasta. Jotkut taas haluavat mahdollisimman nopeasti töihin. Minulle hyvä on ollut nyt tällainen pieni pyrähdys aikuisten maailmaan. Olen myös ymmärtänyt, että se maailma myös odottaa siellä, koska Vee on näin pieni loppujen lopuksi vähän aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sotkeutuisin enää pelkästään äiti-lapsi-maailmaan, vaan tarvitsen omia juttujani, joissa koen olevani tärkeä. Ja sitä yksinoloa. Tästä voin kehitellä itselleni sopivan kombon. Ja mielellään ilman sen suurempia suorituspaineita.
Ja ainiin, tiedän nyt mitä tarkoittaa deliberatiivinen demokratia, emergenssi ja mahdollisuuksien horisontti kaaosteoriassa.
perjantai 25. maaliskuuta 2016
Ronnalan pääsiäistunnelmat
Tänä vuonna päästin lapsen valloilleen pääsiäiskoristeissa. Tipuja ja pupuja! Tavallaan ne on tarkoitettu Veelle ja tavallaan minulle. Matti hymyili vähän vinona Pentikin liinalle, mutta on hyväksynyt pupukuviot sen jälkeen mukisematta.
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
maanantai 21. maaliskuuta 2016
Onnenkantamoisia
En ole kovin onnekas ihminen noin niinkuin siinä mielessä, että kävisi tuuri. Olen joskus voittanut jotakin arpajaisissa, joissa voittaminen on todennäköisempää kuin ei-voittaminen. Kilpailuissa en ole voittanut koskaan, en myöskään blogiarvonnoissa. En lottoa. Kun kaverini opiskeluaikana saivat ihania asuntoja tuurilla, minä katselin myrkynvihreää vessaa ja alati kasvavaa vuokraa.
Mutta nyt olen ollut niin onnekas, etten ole oikein itsekään uskonut sitä. Olen sulattellut tätä onnea tammikuusta lähtien, mutta vasta viikko sitten olin sinut sen kanssa. Heräsin sunnuntaiaamuna ja yht`äkkiä tajusin ajattelevani ensi kesää ja miten kävelen Veen kanssa heinäkuussa vanhan maatalousnormaalikoulun läpi hiekkatietä kohti Tuusulanjärven rantaa. Niinpä, kesällä meille valmistuu kaksio Järvenpäähän.
Siksi olemme rampanneet kirpparilla ja kantaneet selkä vääränä varastoon ties mitä kattilaa ja lakanaa. Siksi roudasin mökkireissulta mukanani keltaisen pöydän ja pinnatuolit. Siksi hankimme kahdeksantoista jälkiruokakulhoa. Tänne ja sinne.
Kerron koko jutun maalailematta sen enempää (täysin tapojeni vastaista), koska haluan ehkä vielä teroittaa itselleni, että mikä tuuri!
Ennen kuin tapasimme Matin kanssa, harkitsin oman asunnon ostoa. Yhtenä vaihtoehtona pidin asumisoikeusasuntoa ja vuonna 2008 hain jononumeron sitä varten. Sitten tapasimme Matin kanssa ja homma unohtui. Kun Vee syntyi oli minun oloni täällä, no, tosi hankala. Totesimme, että asiat menevät vähän turhan alamäkeen ja jotain on pakko tehdä. Aloimme siis etsiä asuntoa Järvenpäästä.
Selatessamme ilmoituksia, löysimme rakenteilla olevan asumisoikeusasunnon. Selvisi, että se sijaitsee juna-aseman vieressä, hyvin lähellä sitä asuinaluetta, jossa moni ystäväni ja vanhempani asuvat. Vitsailin Matille, että onkohan jononumeroni vielä voimassa ja vitsi muuttui astetta vakavammaksi, kun selvisi, että oli se. Pitkään pohdittuamme päätimme hakea asuntoa.
Pian postiin kolahti paksu kirjekuori, jossa meille tarjottiin kolmioita ja neliöitä tästä rivarikohteesta. Ne olivat kuitenkin liian kalliita ja hylkäsimme tarjouksen. Soitin vielä rakennuttavalle yhtiölle ja kysyin onko kaksioita vapaana. Niitä ei ollut. Unohdimme koko asian ja kävimme katsomassa muita, vähemmän täydellisiä, asuntoja.
Joulukuussa saimme uuden kirjeen. Siellä oli meille kaksio. Jouduimme vielä vähän jännäämään meneekö hakemuksemme läpi, koska minä omistan puolet Ronnalasta ja asumisoikeusasuntojen saamiseen vaikuttaa jonkin verran olemassa oleva omaisuus. Asiasta ei tullut ongelmaa (koska Ronnala on Ilmajoella) ja joululomalla Helsingissä sain soiton, että asunto on meidän. Muutaman kyyneleen jouduin pyyhkimään siinä Stockan edessä. Teimme paperit samoin tein ja nyt vain odotamme milloin pääsemme katsomaan asuntoa. Kesällä on varsinaisen muuton aika. En tiedä, miten tulemme järjestämään kaupungissa ja maallaolomme. Uskon, että se järjestys muotoutuu omalla painollaan. Tästä eteenpäin blogi käsittelee Ronnalaa ja Kurkiaurankatua.
Mutta nyt olen ollut niin onnekas, etten ole oikein itsekään uskonut sitä. Olen sulattellut tätä onnea tammikuusta lähtien, mutta vasta viikko sitten olin sinut sen kanssa. Heräsin sunnuntaiaamuna ja yht`äkkiä tajusin ajattelevani ensi kesää ja miten kävelen Veen kanssa heinäkuussa vanhan maatalousnormaalikoulun läpi hiekkatietä kohti Tuusulanjärven rantaa. Niinpä, kesällä meille valmistuu kaksio Järvenpäähän.
Siksi olemme rampanneet kirpparilla ja kantaneet selkä vääränä varastoon ties mitä kattilaa ja lakanaa. Siksi roudasin mökkireissulta mukanani keltaisen pöydän ja pinnatuolit. Siksi hankimme kahdeksantoista jälkiruokakulhoa. Tänne ja sinne.
 |
| Keltaiseen pöytään sopiva keittiöpyyhe ja puuvillapeitto sohvasängylle |
Kerron koko jutun maalailematta sen enempää (täysin tapojeni vastaista), koska haluan ehkä vielä teroittaa itselleni, että mikä tuuri!
Ennen kuin tapasimme Matin kanssa, harkitsin oman asunnon ostoa. Yhtenä vaihtoehtona pidin asumisoikeusasuntoa ja vuonna 2008 hain jononumeron sitä varten. Sitten tapasimme Matin kanssa ja homma unohtui. Kun Vee syntyi oli minun oloni täällä, no, tosi hankala. Totesimme, että asiat menevät vähän turhan alamäkeen ja jotain on pakko tehdä. Aloimme siis etsiä asuntoa Järvenpäästä.
Selatessamme ilmoituksia, löysimme rakenteilla olevan asumisoikeusasunnon. Selvisi, että se sijaitsee juna-aseman vieressä, hyvin lähellä sitä asuinaluetta, jossa moni ystäväni ja vanhempani asuvat. Vitsailin Matille, että onkohan jononumeroni vielä voimassa ja vitsi muuttui astetta vakavammaksi, kun selvisi, että oli se. Pitkään pohdittuamme päätimme hakea asuntoa.
Pian postiin kolahti paksu kirjekuori, jossa meille tarjottiin kolmioita ja neliöitä tästä rivarikohteesta. Ne olivat kuitenkin liian kalliita ja hylkäsimme tarjouksen. Soitin vielä rakennuttavalle yhtiölle ja kysyin onko kaksioita vapaana. Niitä ei ollut. Unohdimme koko asian ja kävimme katsomassa muita, vähemmän täydellisiä, asuntoja.
Joulukuussa saimme uuden kirjeen. Siellä oli meille kaksio. Jouduimme vielä vähän jännäämään meneekö hakemuksemme läpi, koska minä omistan puolet Ronnalasta ja asumisoikeusasuntojen saamiseen vaikuttaa jonkin verran olemassa oleva omaisuus. Asiasta ei tullut ongelmaa (koska Ronnala on Ilmajoella) ja joululomalla Helsingissä sain soiton, että asunto on meidän. Muutaman kyyneleen jouduin pyyhkimään siinä Stockan edessä. Teimme paperit samoin tein ja nyt vain odotamme milloin pääsemme katsomaan asuntoa. Kesällä on varsinaisen muuton aika. En tiedä, miten tulemme järjestämään kaupungissa ja maallaolomme. Uskon, että se järjestys muotoutuu omalla painollaan. Tästä eteenpäin blogi käsittelee Ronnalaa ja Kurkiaurankatua.
maanantai 7. maaliskuuta 2016
Parasta aikaa
Ihanista ihanin sunnuntai. Useimmiten Matti on töissä viikonloput, joten nyt isyyslomalla minun kannaltani mukavinta on, ettei hänen tarvitse mennä töihin ollenkaan. Ja voimme viettää vapaa-aikaa kotona.
Lauantaina meillä oli menoa, mutta sunnuntaina ei mitään suunnitelmia. Ei kanalaa, ei aikatauluja. Kokonainen sunnuntai käyttettäväksi miten ikinä mielimme.
Käytimme sen parhaalla mahdollisella tavalla. Näin:
Lauantaina meillä oli menoa, mutta sunnuntaina ei mitään suunnitelmia. Ei kanalaa, ei aikatauluja. Kokonainen sunnuntai käyttettäväksi miten ikinä mielimme.
Käytimme sen parhaalla mahdollisella tavalla. Näin:
perjantai 26. helmikuuta 2016
Kouluun!
Mulla alkaa tiistaina koulu, apua!
Vee jää Matin kanssa kotiin ja minä menen suorittamaan muutamat opintopisteet. Saimme sumplittua Matin "isäkuukauden" ja minun opintoni niin optimaalisesti yhteen, että kannatti maksaa oppilaskunnan jäsenmaksu tältä keväältä ja tuhlata yksi lukukausi tutkinnon suorittamisesta. Kuukauden luennoilla istumisella tienaan 23 opintopistettä, ei paha.
Paha on se, että en tiedä miten aivoni toimivat. Jos toimivat. Paha on myös se, että Veen nukkuminen on tällä hetkellä mitä sattuu (viime yönä hereille viisi kertaa) ja minä en kestä valvomista kovin hyvin. Kotioloissa se vielä menee, mutta hajamielisyys ja sekoilu ei sovi opintojen kanssa yksiin.
Siksipä blogi on mitä todennäköisimmin hiljaiselolla maaliskuun. Tosin minulla on ainakin yhden valitettavan huonon luennoitsijan kurssi, joten siellä saatan jotain kirjoittaa ajankuluksi. Ja kirjallisiin tehtäviin orientoituessa ja ja...
ps. käännämme myös meidän erittäin viiskytlukulaiset roolit toisinpäin. Toisin sanoen heihei ruuanlaitto ja siivous seuraavaksi kuukaudeksi!
keskiviikko 24. helmikuuta 2016
Rajalla
Eksyin viikonloppuna kuuntelemaan ekaa kertaa tämän biisin (niin, siis kuuntelen edelleen pääasiassa Yle Puhetta):
Musiikilla on merkillinen voima heittää ihminen yht`äkkiä lähes viisitoista vuotta taaksepäin ja kuvata jotakin sellaista, johon sanat eivät riitä. Voisin kuvitella, että kaksikymppinen minä olisi rakastanut tätä biisiä. Sulkenut silmänsä humalassa RT:n tanssilattialla ja nostanut kädet ilmaan. Kävellyt korkokengät kädessä kotiin, kun aurinko on jo noussut. Voin vieläkin maistaa suolan, tequilan ja sitruunan liiton, kun se kumottiin irvistellen tahmealla baaritiskillä.
Mietin, että onko biisi tarkoitettu meidän sukupolvellemme nostalgiseksi lauluksi? Vai tuntuuko kappale tämän hetken parikymppisestä siltä, että joku on tajunnut koko sen katkeransuloisen, sekavan, hapuilevan ja samaan aikaan helvetin itsevarman tyypin sielunmaiseman? Juodaanko enää tequilaa? Ja mihin se kaikki aika katosi?
Samana iltana, kun olin unen ja valveen rajamailla, vierestä kuului varovasti: "Mehän voidaan vielä mennä ja ostaa se pullo tequilaa?" Mutta ei, ei me enää voida. Nuoren aikuisen huolettomuus ja ajatus siitä, että kaikki on mahdollista; pakata kamat kassiin ja lähteä - se on ohi.
Eikä se haittaa.
Musiikilla on merkillinen voima heittää ihminen yht`äkkiä lähes viisitoista vuotta taaksepäin ja kuvata jotakin sellaista, johon sanat eivät riitä. Voisin kuvitella, että kaksikymppinen minä olisi rakastanut tätä biisiä. Sulkenut silmänsä humalassa RT:n tanssilattialla ja nostanut kädet ilmaan. Kävellyt korkokengät kädessä kotiin, kun aurinko on jo noussut. Voin vieläkin maistaa suolan, tequilan ja sitruunan liiton, kun se kumottiin irvistellen tahmealla baaritiskillä.
Mietin, että onko biisi tarkoitettu meidän sukupolvellemme nostalgiseksi lauluksi? Vai tuntuuko kappale tämän hetken parikymppisestä siltä, että joku on tajunnut koko sen katkeransuloisen, sekavan, hapuilevan ja samaan aikaan helvetin itsevarman tyypin sielunmaiseman? Juodaanko enää tequilaa? Ja mihin se kaikki aika katosi?
Samana iltana, kun olin unen ja valveen rajamailla, vierestä kuului varovasti: "Mehän voidaan vielä mennä ja ostaa se pullo tequilaa?" Mutta ei, ei me enää voida. Nuoren aikuisen huolettomuus ja ajatus siitä, että kaikki on mahdollista; pakata kamat kassiin ja lähteä - se on ohi.
Eikä se haittaa.
keskiviikko 17. helmikuuta 2016
Kuume
Taas on se aika vuodesta, kun akuutti kaukokaipuu iskee. Ja Pariisissa kuulemma kukkivat jo ensimmäiset magnoliat. En ehkä kestä.
Haaveilen, että tässä elämässä olisi aika, kun voisin asua keväät suurkaupungissa etelämpänä täältä. Koska pahinta ei ole talven pimeys, vaan pitkä, loskainen kevättalvi.
Haaveilen, että tässä elämässä olisi aika, kun voisin asua keväät suurkaupungissa etelämpänä täältä. Koska pahinta ei ole talven pimeys, vaan pitkä, loskainen kevättalvi.
maanantai 15. helmikuuta 2016
Ravintolassa syömässä (vauvan kanssa)
On mielenkiintoista tarkkailla ravintoloita vauvaystävällisyyden näkökulmasta. On eri juttu sanoa nettisivuilla olevansa lapsiystävällinen ravintola kuin toteuttaa se todellisuudessa. Pääasiassa olemme käyneet Veen kanssa tutuissa ravintoloissa ja pystyneet etukäteen arvioimaan niiden sopivuuden, mutta nyt kaikki paikat olivat uusia.
Totesimme välttämättömyyksiksi seuraavat asiat:
A) ymmärtäväiset tarjoilijat ja keittiö. Lapsen karjuessa lohduttaa edes vähän, että tarjoilijalla pitää pokka. Ja joka osaa kysyä syöttötuolin tarvetta ja näyttää mistä sellaisen saa. Nämä luen melkein itsestäänselvyyksiksi, mutta olen aidosti ilahtunut ja onnellinen, kun keittiöstä saa vauva-annoksen pyydettäessä.
B) syöttötuoli. Veen syömisestä ei tällä hetkellä tule yhtään mitään ilman sitä (muilla vauvoilla ei välttämättä pakollinen).
C) loosi tai pöytä, jossa on paljon tilaa. Pikkupöytä, jaettavat annokset ja kaikkea hamuava vauva. Ja vieressä treffeillä olevan pariskunnan pöytä, johon myös kaikkea hamuava yltää. Jep, jep, hyvää ruokahalua vaan kaikille. (tällä hetkellä pannassa ah niin trendikkäät jaettavat annokset)
D) so-last-season. Kannattaa mennä suosittuihin ravintoloihin, kun ne eivät enää ole suosittuja. Trust me. Juuri nyt pinnalla olevissa ravintoloissa on usein aikuisia, jotka haluavat olla aikuisten kanssa. Ja siis vain aikuisten. Oman mielenrauhan takia suosittelen kokeilemaan trendejä myöhemmin. Ellei sitten ole kylmähermoinen viilipytty.
Suosittelen tältä reissulta: Cafe Ekberg (jätä vaunut pihalle), Tamarin, Treffipub (ennen klo 19, koska pubi)
torstai 11. helmikuuta 2016
Out from the zone in to the zen
Olen viime aikoina ajatellut paljon sitä, millainen ihminen olen ja mikä tästä kuvasta on oikeastaan totta ja mikä vain pinttyneitä luuloja itsestäni.
Ja muffinssit liittyvät tähän siten, että järjestin kutsut. Ja juuri sellaiset kutsut, joita järjestävistä naisista olen ajatellut aina, etten tule ikinä kuulumaan heihin. Tässä tapauksessa kysymys ei ollut verkostomarkkinoinnista eikä Tuppervaresta vaan lasten vaatteista. Tosin yhtä kaikki, kutsut mitkä kutsut.
Jotenkin olen ajatellut, että kutsuja järjestävät naiset ovat pinnallisia, yksinkertaisia eikä heillä ole parempaakaan tekemistä. Siis näin tuntematta ketään kutsuja järjestävää naista. Tosi fiksua ja aikuista.
Sitten jouduin itse epämukavuusvyöhykkeelle ilman läheisiä ystäviä, perhettä ja sosiaalisia turvaverkostoja. Miten hemmetissä aikuisia ihmisiä kutsutaan meille kylään? Se on paljon jännempää kuin esittää treffipyyntö. Sain kutsun kutsuille, menin ja totesin: näin. Kerralla voi pyytää monta tyyppiä, eikä ole noloa jos joku kieltäytyy.
Järjestin siis kutsut. Ja edelleen osaan ajatella syntyjä syviä, keksiä muutakin tekemistä ja välillä olen jopa itseni mielestä turhan monimutkainen. Meillä istuttiin muffinssien äärellä melkein kymmeneen. Matti nukutti Veen ja minä puhalsin lopulta kynttilät sammuksiin. Fiilis oli... tiedättekö sen joka on hyvien kemujen jälkeen. Se oli juuri se.
tiistai 2. helmikuuta 2016
Lyhyet viikot, pitkät hetket
Minulle sanottiin, että vauvan kanssa hetket ovat pitkiä, mutta viikot lyhyitä. Allekirjoitan täysin. Toissa yö tuntui kestävän ikuisuuden ja samaan aikaan henkäisin kauhusta, kun aamulla jouduin kääntämään seinäkalenterin. Helmikuu! Miten voi olla? Pääsin vasta joulusta.
Jotkut puhuvat jo keväästä. Siihen en vielä taivu. Minulla on keskitalvi. Tosin kieltämättä sininen hetki kello viisi antaa jo hiukan toivoa. Ja se, että pihan aurinkokennovalaisimeen syttyi eilen illalla valo. Se tarkoittaa aurinkoa. Ja aurinko tarkoittaa... Ei vielä, antaa lumen sataa ihan rauhassa.
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Jäädyttelyjuttuja
Olen nähnyt nyt Instagramissa ja blogeissa kuvia kaikenlaisista jäädytetyistä lyhdyistä, joten pitihän sitä itsekin kokeilla.
Viime viikon keskiviikkona kuvaamani tulppaanit olivat nuupahtaneet niin, että olin jo heittämässä niitä pois. Sitten sain idean jäädyttää ne jäälyhdyn sisään.
Asettelin tulppaanit kauniisti vateihin ja laskin niihin kylmää vettä. Vein vadit ulos jäätymään aamupäivästä. Pakkasta oli tuolloin hiukan päälle kymmenen astetta ja kun illalla kävin katsomassa vateja, oli niissä puolen sentin paksuinen jääkerros.
Jotenkin aina kuvittelen olevani strömsö-ihminen ja sitten paljastuu etten ole. Niin kävi nytkin, koska pakkanenhan kiristyi yöllä. Melkein kolmeenkymmeneen asteeseen. Aamulla en muistanut saati ehtinyt tarkistaa jäälyhtyjeni tilannetta. Iltapäivällä ne olivatkin sitten umpijäässä.
Se siis niistä lyhdyistä. Nyt meillä on pihalla kaksi lumihankikoristekiekkoa, joiden sisällä on jäätyneitä tulppaaneita. Että näin tällä(kin) kertaa.
Asettelin tulppaanit kauniisti vateihin ja laskin niihin kylmää vettä. Vein vadit ulos jäätymään aamupäivästä. Pakkasta oli tuolloin hiukan päälle kymmenen astetta ja kun illalla kävin katsomassa vateja, oli niissä puolen sentin paksuinen jääkerros.
Jotenkin aina kuvittelen olevani strömsö-ihminen ja sitten paljastuu etten ole. Niin kävi nytkin, koska pakkanenhan kiristyi yöllä. Melkein kolmeenkymmeneen asteeseen. Aamulla en muistanut saati ehtinyt tarkistaa jäälyhtyjeni tilannetta. Iltapäivällä ne olivatkin sitten umpijäässä.
Se siis niistä lyhdyistä. Nyt meillä on pihalla kaksi lumihankikoristekiekkoa, joiden sisällä on jäätyneitä tulppaaneita. Että näin tällä(kin) kertaa.
maanantai 25. tammikuuta 2016
perjantai 22. tammikuuta 2016
Liikunnan iloa xl-vaatteista
Ostin elämäni ensimmäistä kertaa urheiluvaattteita. Yli kolmikymppisenä!
Okei, en laske teini-iän ratsastusvaatteita tai ulkoiluvaatteita tässä urheiluvaatteiksi, vaan puhun ihan jumppa-jumppavaatteista. Kun tulin alakertaan ja kysyin Matin mielipidettä vaatteista, alkoi hän nauraa. (Jep, että kiitos vaan...) Syy oli, ettei hän ole koskaan nähnyt minua vastaavanlaisissa vaatteissa.
Tämä ei kerro kuitenkaan siitä, ettenkö olisi liikuntaa harrastanut. Olen Ilmajoella asumisen aikana ehtinyt käydä kahdessa eri jumpassa, uimajumpassa, bollywood-tanssissa, uimassa, lenkillä, joogassa, salilla ja äiti-lapsijumpassa. Minulla on käytännössä koko ajan ollut jokin liikuntaharrastus tai kaksi. Ja jumppavaatteina legginssit ja joku kaapista löytynyt paita.
Olen mieltänyt, etten ole liikunnallinen ja siksi en tarvitse liikuntavaatteita. Nyt päätin, että jos liikkuu viikottain edes kerran, siihen olisi syytä varata kivat vaatteet. Ja niinpä sitten ostin ne. Ja voi pojat, motivaatio lisääntyi kympillä, kun hain paketin postista. Heti piti päästä jumpalle.
Samana päivänä näin mainostoimiston tekemän videon, joka pyrki kumoamaan niitä ennakkoluuloja, miksei xl-naisten pitäisi harrastaa joogaa. Olin puulla päähän lyöty. Siis minun ei olisi pitänyt harrastaa joogaa? Syinä olivat mm. lihavat naiset eivät ole elegantteja, he eivät taivu samoihin asentoihin kuin hoikat ja he hikoilevat. Siis mitä v..tua?
Lopputulemana tässä varsin epäonnistuneessa videossa oli, että lihavakin ihminen taipuu kauniisiin asanoihin elegantein ja hallituin liikkein hikoilematta. Mutta entäpä jos ei? Äiti-lapsi-jumpassa hikoilin maanantaina jo alkuveryttelyjen jälkeen niin, että jumppapatjalle tippui pisaroita, en jaksanut tehdä kaikkia vatsalihasliikkeitä enkä to-del-la-kaan näyttänyt elegantilta tehdessäni viimeisiä kyykkyjä Vee sylissä hampaita yhteen puristaen. Ja vaikka olisinkin, niin entäs sitten?
Liikunnan tarkoitus ei liene, että sitä tehdessään näyttää hyvältä eikä hikoile. Silloin se ei ole liikuntaa eikä kunto sitä tehdessä kasva. Enkä edes aloita siitä, että ehkä olisi erityisen hyvä, jos nimenomaan ylipainoiset ihmiset liikkuisivat... Ja sitä paitsi se on paikkapaikoin oikeasti kivaa. Kun synnytyksen jälkeen ensimmäistä kertaa liikuin itseni hikeen, minua alkoi itkettää. Niin ihanaa se oli.
Okei, en laske teini-iän ratsastusvaatteita tai ulkoiluvaatteita tässä urheiluvaatteiksi, vaan puhun ihan jumppa-jumppavaatteista. Kun tulin alakertaan ja kysyin Matin mielipidettä vaatteista, alkoi hän nauraa. (Jep, että kiitos vaan...) Syy oli, ettei hän ole koskaan nähnyt minua vastaavanlaisissa vaatteissa.
 |
| Kengät: Bagheer Trikoot: Ellos |
Olen mieltänyt, etten ole liikunnallinen ja siksi en tarvitse liikuntavaatteita. Nyt päätin, että jos liikkuu viikottain edes kerran, siihen olisi syytä varata kivat vaatteet. Ja niinpä sitten ostin ne. Ja voi pojat, motivaatio lisääntyi kympillä, kun hain paketin postista. Heti piti päästä jumpalle.
 |
| Mintunvärinen toppi: Ellos Musta toppi: KappAhl |
Liikunnan tarkoitus ei liene, että sitä tehdessään näyttää hyvältä eikä hikoile. Silloin se ei ole liikuntaa eikä kunto sitä tehdessä kasva. Enkä edes aloita siitä, että ehkä olisi erityisen hyvä, jos nimenomaan ylipainoiset ihmiset liikkuisivat... Ja sitä paitsi se on paikkapaikoin oikeasti kivaa. Kun synnytyksen jälkeen ensimmäistä kertaa liikuin itseni hikeen, minua alkoi itkettää. Niin ihanaa se oli.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)