Out from the zone in to the zen

Olen viime aikoina ajatellut paljon sitä, millainen ihminen olen ja mikä tästä kuvasta on oikeastaan totta ja mikä vain pinttyneitä luuloja itsestäni.

Ja muffinssit liittyvät tähän siten, että järjestin kutsut. Ja juuri sellaiset kutsut, joita järjestävistä naisista olen ajatellut aina, etten tule ikinä kuulumaan heihin. Tässä tapauksessa kysymys ei ollut verkostomarkkinoinnista eikä Tuppervaresta vaan lasten vaatteista. Tosin yhtä kaikki, kutsut mitkä kutsut. 

Jotenkin olen ajatellut, että kutsuja järjestävät naiset ovat pinnallisia, yksinkertaisia eikä heillä ole parempaakaan tekemistä. Siis näin tuntematta ketään kutsuja järjestävää naista. Tosi fiksua ja aikuista.

Sitten jouduin itse epämukavuusvyöhykkeelle ilman läheisiä ystäviä, perhettä ja sosiaalisia turvaverkostoja. Miten hemmetissä aikuisia ihmisiä kutsutaan meille kylään? Se on paljon jännempää kuin esittää treffipyyntö. Sain kutsun kutsuille, menin ja totesin: näin. Kerralla voi pyytää monta tyyppiä, eikä ole noloa jos joku kieltäytyy. 

Järjestin siis kutsut. Ja edelleen osaan ajatella syntyjä syviä, keksiä muutakin tekemistä ja välillä olen jopa itseni mielestä turhan monimutkainen. Meillä istuttiin muffinssien äärellä melkein kymmeneen. Matti nukutti Veen ja minä puhalsin lopulta kynttilät sammuksiin. Fiilis oli... tiedättekö sen joka on hyvien kemujen jälkeen. Se oli juuri se.