Valehtelisin jos väittäisin vihaavani kauneutta

Olen yläasteelta lähtien vihannut vatsaani. Silloin siihen ilmestyivät ensimmäiset raskausarvet. Sitä ennen vihasin nenääni, jonka inhoaminen laantui joskus parikymppisenä. Ihoani olen myös arvostellut ikävin sanankääntein mielessäni teini-ikäisestä näihin päiviin saakka. Käsivarteni päätin paljastaa vasta kaksi vuotta sitten pukiessani päälle ensimmäistä kertaa hihattoman paidan kesäkuumalle. Käteni olivat sitä ennen liian paksut. Koko tänä aikana olen lihonnut ja laihtunut suuntaan ja toiseen, mutten koskaan ole ollut tyytyväinen tilanteeseen enkä omaan ulkonäkööni.

Raskausaika on kaikinpuolin ollut tervehdyttävä kokemus vartaloni kannalta. En ole voinut laihduttaa, mutten kovasti lihoakaan. Olen joutunut syömään koko ajan sopivasti tasaisin väliajoin. Yhdeksän kuukautta sopivasti syömistä on täysin uusi juttu itselleni. Se on avartanut näkemään, miten ruokailen tästä lähtien. Olen myös lopettanut tupakanpolton.

Näiden muutosten tekemiseen motivoituminen oli aluksi melko helppoa, koska ajattelin vauvaa. Kuitenkin jokin on muuttunut myös pääni sisällä. Olen alkanut ajatella enemmän ja enemmän itseäni. Enkä enää rumasti. Vaan ihan kivasti.

Suurin muutos on tietenkin maha. Olin alkuun tuskainen, kun se kasvoi oman mahani alla eikä näkynyt mihinkään. Ensimmäistä kertaa mahani tuntuikin liian pieneltä. Noin kuukausi sitten se pullahti esiin ja käydessäni viime viikolla neuvolassa totesi neuvolantäti, että voi mikä ihana maha sinulla onkaan, tuommoinen pallo. Hehkuin onnea ison mahani kanssa.

Viikonloppuna menimme rippijuhlille ja tuskailin vaatevalintojen kanssa. Sorruin hetkeksi kiroilemaan peilin eteen ja totesin, ettei siinä ole mitään mieltä. Ei ole järkeä vihata omaa vartaloansa, joka on viimeiset yhdeksän kuukautta kasvattanut sisällään toisen ihmisen. Ja osannut tehdä sen varsin hyvin. Sitä pitäisi haukkumisen sijaan hoitaa ja välillä vähän hemmotellakin juuri sillä tavalla mistä itse pitää. Käännyin siis peilin edestä, kysyin Matilta onko hame hyvä (oli, mutta Matti näytti hiukan epävarmalta, joten vaihdoin vielä kerran vaatteita hameesta mekkoon) ja lähdin juhliin tyytyväisenä turvonneiden jalkojeni ja pörröisen kampaukseni kanssa.

Ollakseni uskollinen itselleni, joudun kuitenkin myöntämään, ettei käytännöllisyys eli se, että kroppa toimii tarkoituksenmukaisesti, ole estetiikan täysin syrjäyttävä asia. On kiva näyttää kivalta ja kiva pukeutua hyvin. Olisin terveempi, jos olisin hoikempi. Oletan myös, että olisin tyytyväisempi jos olisin hoikempi.

Aiemmin olen seissyt peilin edessä vihaamassa itseäni, mutta nyt olen tajunnut, ettei se vie mihinkään. Ne asiat, joille voin tehdä itse jotain, kannattaa tehdä. Sen sijaan, että surkuttelen mahaani, voin mennä metsään kävelylle tehdäkseni sille jotain. Ne asiat taas, joita on miltei mahdoton muuttaa, paranevat erilaisella ajattelulla. Nenälleni en voi tehdä mitään, mutta toisaalta sen muoto linkittää minut sukuuni ja perheeseeni, joten se on tärkeä osa persoonaani (plus Matti pussailee mielellään sitä, joten jos se olisi kapeampi, olisi siihen vaikea tähdätä). Asenne estetiikkaan ja kauneuteen on siis tärkein. Ei vihan kautta, vaan kaikella rakkaudella.