Vanhasta talosta

Hakiessani aamulla puita hellan lämmitystä varten, jäin pohtimaan vanhan talon ihanuutta. Katselimme eilen huviksemme netistä Ilmajoella myynnissä olevia asuntoja. Vaikka uudet ja vähän vanhemmat remontoidut omakotitalot olivat kivannäköisiksi laitettuja, totesin etten enää ehkä koskaan voi asua sellaisessa.

Vanhoissa taloissa kaikki on hiukan kulunutta. Maali ovenkarmeissa lohkeilee, hellan edessä on pieni palanut läntti ja lattiat narisevat. Meillä keittiön nurkka heittää suorasta kulmasta kolmisen senttiä. Epätäydelliselle ihmiselle se on helpottavaa. Koska puuvarasto on viisikymmenluvulta, ei siellä vuosikymmennen roikkuneita vihtoja ole pakko just-nyt-heti siivota. Koska rännikin vuotaa, ei kaikkia koivunlehtiä ole syytä nyppiä nurmikolta.

"Minä olen vähän rempallaan ja pysyn silti suojaisana", tuntuu talo sanovan ja antaa armahduksen sen omistajalle, joka tänään(kin) jätti kynnet lakkaamatta, äyskähti miehelleen tai tuskaili mille alalle sitä pitäisi ruveta. "Kaikki selviää", sanoo talo ja pitää muurissa lämpöä kaksi päivää. Lattialautojen alla se säilöö lehtiä siltä ajalta, kun lattia rakennettiin. Samanlaiset uutiset, arki ja ihmiset. Sotia jossakin, mitä ruokaa laitetaan viikonloppuna ja onko tämä nyt oikea päätös.

Uusissa taloissa ovia ei ole auottu, vieraille keitetty kahvia, riidelty ja suudeltu. Toki niihin rakentuu historia ja niissä voi olla ensimmäisten joukossa sitä luomassa. Minä kuitenkin istun mieluummin vanhan talon rappusilla, katson peltoa ja mietin, mitä sitä sitten tekisi.