Olen asunut Ilmajoella nyt nelisen vuotta. Muutin huhtikuun alussa, samaan aikaan kuin joutsenet ja suhtauduin muuttoon juuri niin romanttisissa tunnelmissa. Tunnelma oli haikea, mutta odottava. On kummallista, että aiemmin elämän muutoksissa, esimerkiksi opiskelemaan mennessä, pelkäsin aina että jään yksin, nyt en sitä pelännyt. Olisiko sittenkin pitänyt?
Olen huomannut, että aikuisena on vaikea luoda ihmissuhteita. Olen harrastuksistani saanut tuttuja ja kavereita täältä. Työni ja opiskeluni ovat olleet sen verran pitkän matkan päässä, etten niissä olevia ihmisiä ole vapaa-ajallani tavannut. Neljässä vuodessa en ole käynyt ilman Mattia kuin kerran ulkona tai kahvilla ilman työn tai harrastuksen tuomaa apupyörää.
Kulttuurinen yhteentörmäys on myös ollut melkoinen. Vaikka pohjalaisessa luonteessa arvostan sitä, että positiivisia asioita sanotaan ääneen ja yritteliäisyyteen kannustetaan, en vaan aina tajua heitä ja tuskin hekään ovat aina samalla aaltopituudella minun kanssani. Joka puolella näkyvä taivas ja pelto ovat huikaiseva kauniita, mutta välillä niin ahdistavan avaria, että haluaisin paeta metsään. Joka kerta, kun suustani pääsee tuloo tai menöö, korjaan itseäni.
Olen aina ajatellut, että kun hankimme lapsia, yksinäisyyden tunne hellittää. On helpompi lähestyä ihmisiä lapsen kautta ja jutun juurta löytyy varmasti. Nyt tullessani äidiksi tajusin, ettei kysymys ole päiväkahvien mittaisesta yksinäisyydestä, vaan juurettomuudesta. Kun olin synnyttämässä en suinkaan ajatellut supistusten välissä rauhoittuakseni peltoa ja taivasta, vaan metsää ja järveä.
Nyt kuitenkin kasvatan pientä, tulevaa pohjalaista. Kauhistuin, kun tajusin, että hän tuloo ja menöö pitkin lakean laitaa. Pienen hetken hän on kuitenkin ei-minkään-paikan kansalainen. Yritän siis ujuttaa kaikki omat kulttuurivaikutteeni nyt alttiiseen maaperään kasvamaan. Aina vatsakipujen yllättäessä laulan soutamisesta mummolaan. Ja hymyilen, kun poika ei enää muuta laulua hyväksy rauhoittuakseen.
