Olen asunut Ilmajoella nyt nelisen vuotta. Muutin huhtikuun alussa, samaan aikaan kuin joutsenet ja suhtauduin muuttoon juuri niin romanttisissa tunnelmissa. Tunnelma oli haikea, mutta odottava. On kummallista, että aiemmin elämän muutoksissa, esimerkiksi opiskelemaan mennessä, pelkäsin aina että jään yksin, nyt en sitä pelännyt. Olisiko sittenkin pitänyt?
Olen huomannut, että aikuisena on vaikea luoda ihmissuhteita. Olen harrastuksistani saanut tuttuja ja kavereita täältä. Työni ja opiskeluni ovat olleet sen verran pitkän matkan päässä, etten niissä olevia ihmisiä ole vapaa-ajallani tavannut. Neljässä vuodessa en ole käynyt ilman Mattia kuin kerran ulkona tai kahvilla ilman työn tai harrastuksen tuomaa apupyörää.
Kulttuurinen yhteentörmäys on myös ollut melkoinen. Vaikka pohjalaisessa luonteessa arvostan sitä, että positiivisia asioita sanotaan ääneen ja yritteliäisyyteen kannustetaan, en vaan aina tajua heitä ja tuskin hekään ovat aina samalla aaltopituudella minun kanssani. Joka puolella näkyvä taivas ja pelto ovat huikaiseva kauniita, mutta välillä niin ahdistavan avaria, että haluaisin paeta metsään. Joka kerta, kun suustani pääsee tuloo tai menöö, korjaan itseäni.
Olen aina ajatellut, että kun hankimme lapsia, yksinäisyyden tunne hellittää. On helpompi lähestyä ihmisiä lapsen kautta ja jutun juurta löytyy varmasti. Nyt tullessani äidiksi tajusin, ettei kysymys ole päiväkahvien mittaisesta yksinäisyydestä, vaan juurettomuudesta. Kun olin synnyttämässä en suinkaan ajatellut supistusten välissä rauhoittuakseni peltoa ja taivasta, vaan metsää ja järveä.
Nyt kuitenkin kasvatan pientä, tulevaa pohjalaista. Kauhistuin, kun tajusin, että hän tuloo ja menöö pitkin lakean laitaa. Pienen hetken hän on kuitenkin ei-minkään-paikan kansalainen. Yritän siis ujuttaa kaikki omat kulttuurivaikutteeni nyt alttiiseen maaperään kasvamaan. Aina vatsakipujen yllättäessä laulan soutamisesta mummolaan. Ja hymyilen, kun poika ei enää muuta laulua hyväksy rauhoittuakseen.
Itse ikäni täällä asuneena en osaa edes kuvitella, miltä sinusta on tuntunut muuttaa tänne omista, tutuista ympyröistäsi. Enkä ole ajatellut sitäkään, että Suomen sisälläkin voi kokea kulttuurieroja. (Enhän minä niitä näekään, kun ympärillä on muita samanlaisia.) Sanotaanko me positiivisia asioita? (Sitäkään en olisi osannut ajatella.)
VastaaPoistaToivon todellakin, että löydät paikkasi täältä meidän joukostamme niin, ettei ahdistus käy liian ylivoimaiseksi kestää.
Ja kyllä, sinulla on oikeus ja velvollisuuskin siirtää omat perinteesi, omat rakkaat asiasi lapsellesi.
Mäkään en osannut odottaa, että olemisen tavat on niin erilaisia ympäri Suomen. Itsekin olen aiemmin ollut vaan etelässä ja altistunut lähinnä itä-suomalaiseen mentaliteettiin. Siihen verrattuna läntinen Suomi on hyvinkin erilainen.
VastaaPoistaVoi kauankin haikailla maailmalta Pohjanmaalle, kuten minä, joka lähdin täältä nuorena opiskelemaan, enkä vakituisesti enää asunut Etelä-Pohjanmaan maaseudulla.
VastaaPoistaVoi todeta, että maailma muutti itseä ja on toisaalta erilaista jatkaa jotakin kuviota ja olla jonkun poika jossakin kuin olla-- se joka ei ole täältä, eli kun olin muualla, minusta etsittiin merkkejä pohjalaisuudesta, mutta muumaa myös tartutti muhun paljon sellaista, joka koettiin vieraana, kun palasin.
Niinhän se on- kohoren ei kuinkaa. Meren rannasta kaipaa pellonlaitaan, pellolle päästyään takaisin merelle.
Toisaalta on vaikea huomata niitä juttuja, jotka on niin itsestään selviä, ettei niihin kiinnitä huomiota. Ja kaikki on niin suhteellista, sadan prosentin tyytyväisyys on mahdottomuus.
Asiat voivat tapahtua joskus hitaasti, mutta toisaalta jokin mukava asia voi tulla äkkiäkin vastaan. Tai se on voinut jo saada alkunsa, eikä sitä vain hoksaa.
Kaikkehen muuhun tottuu, muttei puukkohon seliäs.