Kun jäin äitiyslomalle ajattelin, että sekoan. Kun Vee syntyi ajattelin, että sekoan. Kun kesä oli kukkeimmillaan ajattelin, että sekoan. Ja sitten pikku hiljaa tapahtui jotain.
Meillä on rytmi. Hiukan epämääräinen, mutta kuitenkin. Se tarkoittaa sitä, että voin suunnitella tekemisiäni. Minulla on viikon jokaiselle päivälle jotakin pientä puuhaa. Hitto, olen jopa luonut itselleni tavoitteita kotona olon ajaksi!
En ole perushoitajatyyppi ja siksi ihan vauvavauva-aika ei ollut mielestäni kovin miellyttävää, vaikka Vee söpö olikin. Pahimmillani puuskahdinkin Matille, että ei tuosta lapsesta ole muuta hyötyä kuin se, että se on s----na söpö!
Nyt ukkeli on (tietenkin) edelleen söpö, mutta myös ihan mukava heppu. Tätä kirjoittaessa hän on kierinyt tuolini alle piiloon, kutittaa jalkojani ja kikattaa temppuaan. Eli vauvan kanssa voi jo kommunikoida; nahistella, naureskella ja supatella omia juttuja.
Seuraamalla erinäisissä viestintäkanavissa keskustelua äitiydestä, olen kokenut, että äidin (erityisesti tuoreen sellaisen) pitäisi määritellä itsensä. Olen ura-, kantoliina-, kiintymyssuhde-, koti-, younameit-äiti. Ja määritelmän mukainen jargon, käytös ja jopa pukeutuminen pitäisi ottaa haltuun. Asian ahdistavuus on varmasti pääosin oman pääni tuotosta, mutta uutena äitinä ja kovana suorittajatyyppinä tällainen keskustelu vaikuttaa voimakkaasti.
Huojennukseni suurin syy ja se miksi kotona onkin kiva olla on, että olen todennut, että en halua määritellä itseäni miksikään. Haluan olla aika tavallinen äiti. Sellainen, joka voi napata vauvan kantoliinaan, joka voi syöttää kaupan soseita, joka voi kaivata opiskelua, joka voi huokaista helpotuksesta kun tulee yliopistovierailulta kotiin ja toteaa olevansa vielä monta kuukautta kotona. Ilman sen suurempia määritelmiä. Ja samaan aikaan olla hän, joka rakastaa kahviloita ja leikkokukkia ja joka meikkaa aamuisin. Matin vaimo. Joidenkin ystävä. Nainen, joka joskus vajoaa muistelemaan menneitä ja toivoo hetken olevansa taas kaksikymmentäkaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti