Vilkaisee puolihuo-limattomasti ensin.
Sitten uudelleen.
Miksei se soita? Mikseivät lehdet jo puhkea?
Päättää, että nyt riittää. Enää en vilkaisekaan.
En odota.
Ja odottaa kumminkin. Vilkaisee taas. Ja taas. Kun vihdoinkin puhelin pirahtaa tai lehdet puhkeavat, tuntee vatsan pohjasta sydämeen saakka humahduksen.
Ja silti on tärkeänä ja leikkii, ettei mitään ole odottanutkaan.
Rakkaudessa ei ehkä voi ottaa varaslähtöä, mutta onneksi puutarhassa voi. Hortensia eteisessä taltuttaa kuumimman odotuksen.
Oot taas niin ihanasti osannut kuvailla tuota kevään odotusta. Mä pelkään jo odottaessani, että se on niin kovin nopeasti ohi enkä ehdi huomaamaan, mitä kaikkea luonnossa tapahtuukaan.
VastaaPoista