Keskiviikkohuumoria

En ole tunnettu hauskuudestani tai koomikon taidoistani. Pidän kyllä hauskoista ihmisistä ja sellaisista, jotka saavat hysteerisiä naurukohtauksia. En vain itse kovin usein taivu nauramaan kyyneleet silmissä.

Huumori on omintakeinen laji ja ymmärrys siitä kovin subjektiivinen. Ilmeisen monia viehättää jonkinlainen naamanvääntely (Jim Carrey-tyyppinen), joka minusta ei ole ollenkaan hauskaa. Toisia taas hihityttää slapstick-koheltaminen, jota itse en vaan tajua (usein näyttää siltä, että koomikkoja sattuu).

Huumorintaju on myös varmasti kaikkien kriteeri, kun puhutaan elämänkumppanin ominaisuuksista. On hyvä nauraa yhdessä. Toisaalta olen sitä mieltä, ettei huumorintajun tarvitse kaikessa mennä yksiin. Meille on muodostunut käsitteeksi "Matti kertoo päivän parhaan-jutun", joka yleensä naurattaa Mattia kauheasti ja minua ei ollenkaan (ja sitten minua alkaa naurattaa se, kun Matti nauraa). Usein käy myös niin, että jokin juttu on minusta superhauska ja Matti ei vain tajua.

Tämä on naurattanut erityisesti viime aikoina, kuten koko Mua lemmitkö vielä, Kustaa?-blogi (Matti ei kyllä yhtään tajunnut miksi). Ja tämä ihana, ihana, pehmeästi hypähtelevä Pantteri-mies. Siis niin paras.