Muutaman päivän meillä on ollut oikea talvi. Siis sellainen, että ulos on puettava toppatakki ja pipo laitettava päähän. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut näin pitkiä hiuksia ja ne tuottavat hiukan päänvaivaa hatun kanssa. Hiuksien olisi hyvä näkyä, etten näytä kaljulta, mutta letti- tai saparokampaukset tuntuvat hiukan liian tyttömäisiltä tällä hetkellä. Jos hiukset jättää kokonaan auki, ne sähköistyvät joka ilmansuuntaan. Olenkin päätynyt pitämään hiuksiani puolittain kiinni, joko puoliponnarilla tai kuvassa näkyvällä otsahiuksien punomisella. Toivoisin osaavani tehdä ranskanletin tuohon eteen, mutta harjoituksista huolimatta se ei onnistu, joten olen tyytynyt punomaan osio osiolta otsahiukset ja kiinnittämään ne pinnillä sivuun.
Vaikken ranskanlettia osaakaan tehdä, sain ainakin Matin mielestä jotakin ranskalaista aikaan. Mies nimittäin tuli seuraamaan kuvani ottoa ja sen jälkeen kävimme seuraavanlaisen keskustelun.
"Sä kyllä näytät nyt ranskattarelta."
"Miten niin?"
"No nyt kun sä oot meikannut tolleen."
"Miten niin? Miltä mä sitten näytän ilman meikkiä?" (hiukan kärkkäällä äänensävyllä, tiedättehän)
"No, no mun ihanalta, rakkaalta vaimolta."
"Aha."
-
-
"Mä nyt yritin sanoa sulle kohteliaisuuden."
-
-
"No en mä niitä osaa ottaa vastaan."
Seuraavalla kerralla vastaan ensimmäiseen lauseeseen: "Ihana. Kiitos."
Mikähän siinä onkin, että kohteliaisuuksia on niin vaikea ottaa vastaan?
VastaaPoistaEn tiiä... Ja vaikka olis ittekin valmiiksi ihan tyytyväinen tekemisiinsä tai olemisiinsa, niin silti pitää alkaa jotakin typerää sanomaan :)
VastaaPoista