Joka syksy olen kyllästynyt puutarhaamme. Tuijottelen suurta keskeneräisyyttä ja päivittelen, mitä kaikkea jäi kesän aikana tekemättä. Samalla tunnen ahdistusta siitä, että ensi kesänä koko homma alkaa alusta, vaikkei minua pätkän vertaa kiinnosta yhdenkään rikkaruohon nyppiminen. Lumen tulo ja maan jäätyminen tuntuu oikeastaan aika ihanalta.
Vähintään jouluun saakka sitä elää ajattelematta koko pihaa ja lumen tullessa kiittää, että ruskeanvihreä nurmikko ja harmahtavat talven törröjät näyttävät edes hetken siedettäviltä. Sitten tammikuussa valo alkaa lisääntyä. Kun tulee iltapäivästä kotiin huomaa, että jouluvalot on aika purkaa pois. Sitten vaivihkaa, ohimennen lukee muutaman jutun siemenkylvöistä. Siitä se alkaa...
Oman kaipaukseni sai kukkeimpaan loistoon tämä blogijuttu. Sitä lukiessani olin hetken pihalla ohuessa pitkähihaisessa paidassa, lapio kädessä, ympärilläni tuoksui multa ja silmäkulmissa väikkyi vihreys. Pihalla on kuitenkin varsin kiitettävästi lunta, joten hetki tässä vielä menee... Sitä odotellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti