Ilahdutushaasteeni on sujunut vaihtelevissa merkeissä. Ensimmäisellä viikolla muistin asian vielä kirkkaana mielessäni ja tosissani kiinnitin huomiota siihen, miten ihmisille puhuin. Toisella viikolla tahti hiukan hiipui. Tajusin, että jos en tiedosta tekemisiäni, en juurikaan kehu ihmisiä.
Haasteen ajan kehuin lähinnä opiskelukavereita, koska en juurikaan ollut tekemisissä muiden kanssa. Kehujen aiheet olivat kyllä helpoimmasta päästä: yksi oli juuri käynyt kampaajalla ja toinen ostanut uuden takin. Yritin myös tsempata kesätyön haussa heitä kehumalla niitä ominaisuuksia, joiden ansiosta he sopisivat hakemiinsa töihin. Puhelimitse olin toki yhteydessä ystäviini, mutten muistaakseni kauheasti ilahduttanut heitä. Mattia ilahdutin sanoilla ehkä eniten, toki se on helpointa käytännön näkemisen vuoksi ja siitä syystä, että kynnys hänen kanssaan on matalin sanoa kauniita asioita.
Luulen tämän kehumatta jättämisen liittyvän siihen, etten pidä siitä kun minua kehutaan. Toki, jos olen mielestäni onnistunut omissa tekemisissäni, esimerkiksi ruuanlaitossa, otan kehut mielelläni vastaan, mutta esimerkiksi omien ominaisuuksieni kehumisesta en ole innostunut. En tiedä mitä silloin sanoisin ja jään miettimään pitääkö minun kehua takaisin. Tilanne saa minut usein vain kiusaantuneeksi. Epäilen, että tämä voi olla ominaisuus, joka periytyy tai sitten vanhempieni kasvatus asiaan on vaikuttanut hyvin voimakkaasti, myös seuraavalle sukupolvelle. Nimittäin siskoni lapset ovat kaikki samanlaisia, he eivät myöskään pidä kehumisesta. He kiemurtelevat vaikeina, kun kehaisee piirustusta tai taitoa tai mitä tahansa muuta.
En tiedä pitäisikö minun siis lopulta opetella uusi taito vai jalostaa jo osaamaani pidemmälle. Molemmat ilahduttamisen tavat ovat arvokkaita ja molemmat puoltavat paikkansa. Ehkä pyrin jatkossan ilahduttamaan sanoilla enemmän, mutta edelleen aiheesta. Kun siis kehun, todella tarkoitan sitä. Pieniä tekoja yritän mahduttaa elämään vielä enemmän. Mielelläni nojaisin seuraavaan . William Wordsworthin, englantilaisen 1700-1800-lukujen taitteessa eläneen runoilijan, ajatukseen, joka menee mukaellen näin: parasta hyvän ihmisen elämässä ovat hänen pienet ystävällisyyden ja rakkauden tekonsa, joita kukaan ei muista.
Mä oon aina ajatellut, että tuo kiitoksen/kehun vastaanottaminen on vaikeaa vain meille jäyhille pohjalaisille, mutta todistat oletukseni vääräksi. Omaan kotikasvatukseeni kuului, ettei lapsia kehuttu, etteivät ylpistyisi. Päätin, että omien lasteni kanssa toimin toisin, vaan kuinkas sitten kävikään? Kyllä se moite livahtaa mun suustani yhä vieläkin paljon helpommin kuin kiitos.
VastaaPoista