Kukaan ei ole voinut välttyä viikonlopun aikana uutisilta Pariisista. Heräsin syntymäpäivääni epäuskoisissa merkeissä, kun televisio suolsi solkenaan terrori-iskuista.
Monet ovat ihmetelleet, että monet samankaltaiset terrori-iskut muualla maailmassa jäävät uutisoinniltaan huomattavasti Pariisin iskujen varjoon. Kysymys on lähelle tulemisesta. Kaupunki on länsimaisen kulttuurin kautta kaikille tuttu.
Olen kahdesti rakastunut ensisilmäyksellä. Veehen ja Pariisiin. Pariisi on tullut ihoni alle ja jäänyt paikaksi, jonne palaan kun haluan muistaa jotakin kaunista. Siksi terrori-iskut tuntuivat sydänalassa kamalammin kuin 911-terrori. Miten valon kaupunki voi pitää sisällään sellaista julmuutta?
Toinen asia, joka nousee esille on pelko tai se, ettei sille pitäisi antaa periksi. Pariisilaiset ovat urheasti lähteneet kaupungille, kahviloihin ja ravintoloihin, jotka ovat olennainen osa kaupungin kulttuuria.
Kuitenkin nimenomaan rakkaus synnyttää pelon. Jos ei rakasta ketään tai mitään, ei ole mitään pelättävää. Kun avaa oven rakkaudelle, alkaa myös pelätä sen menettämistä. Siksi mielestäni saa pelätä, mutta pelolle ei pidä antaa liian suurta sijaa ja sitä ei saa käyttää vääriin tarkoituksiin.
Sosiaalisen median kanavissa, joita seuraan, ei pelko ollut lietsonut vihaa (fiksut ystäväni). Eksyin kuitenkin lukemaan Mustan Barbaarin saamia viestejä hänen kommentoidessaan Pariisin iskujen ja muslimien yhteyttä. Olin oikeasti tosi järkyttynyt millaisia kommentteja ihmiset antavat omalla nimellään. Olen ollut niin naiivi, että olen luullut sellaisen vihan olevan kytkettynä vain ääriryhmiin.
Ilmeisesti ihmiset ovat todella peloissaan ja siksi hyvin vihaisia. Jos todella haluaa maailman muuttuvan, ei pelon peittäminen vihalla kuitenkaan auta. Pelon hyökyessä ylitse ei voi muuta kuin seistä selkä suorana ja rakastaa entistä kovemmin.
Kuvat Pariisista huhtikuulta 2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti