Istuimme Anttilan tilan kesäkahvilassa, kun eteeni pöydälle lensi nippu sipuleita. Niiden antaja oli vanhempi mies. Sen näköinen mies, joka tulee mieleen sanasta maanviljelijä. Harmaan sävyinen lippalakki päässä, vihertävä paita. Iho ahavoitunut ja ruskea ulkoilmasta. Kädet karheat ja kynnenalusissa multaa.
- Oletteko samasta perheestä? Tässä kotiinviemisiksi nippu sipuleita, mies sanoi.
Hän kertoi viljelevänsä sipulia, kaalia ja yrttejä ja tuovansa niitä myyntiin tilan pihalle. Peräkärryyn kyhätty hyllykkö, vaaka, jossa vihannekset punnita ja pieni lipas, johon laittaa rahat. Sipulinipun hinta oli euron. Minä sain sen ilmaiseksi.
Kuulin myöhemmin, että kun sipuleita tulee paljon, saa nipun kaupan päälle. Kaaleissa sama. Hinnat ovat niin alhaiset, että ihmiset laittavat ylimääräistä rahaa lippaaseen. Mies viljelee kolmea hehtaariaan korvausta vastaan, jolla hankitaan pääoma seuraavalle vuodelle.
Mies kertoi, miten sipulit kannattaa laittaa, jotta ne olisivat erityisen hyviä. Varret kannattaa silputa salaattiin ja valkoiset osat hauduttaa voissa ja syödä uusien perunoiden kanssa. Kerroin pitäväni uusista sipuleista. Mies hehkui ja harmitteli, ettei hänellä ollut mukanaan kaalia. Olisin saanut sellaisenkin mukaan.
Toivoin, että jonakin päivänä olisin yhtä ylpeä työstä, jonka olen tehnyt. Ja yhtä aulis jakamaan sen saavutukset muille.
Kertakaikkisen sydämellinen tarina. Tai siis tosijuttu. Ja ihan niin kuin sanoit, pitäisi osata olla ylpeä siitä mitä tekee ja mitä osaa. Me suomalaiset ollaan siinä vähän huonoja (oikeasti jopa me rehentelevät pohjalaiset). Liian moni on "vaan"-ihminen. No mä nyt vaan...
VastaaPoistaSe on ihan totta. Ja erityisesti se saavutusten jakaminen tuntuu haastavalta tai kiitosten vastaanottaminen. Paljon pitää vielä oppia :)
VastaaPoista